Linnut

Alfred Hitchcockin elokuva Linnut oli hyvä katsoa nyt uudestaan, koska taas innostuin hänen tuotannostaan. Sain inspiraatiota elokuvasymposiumista ja siellä näytetystä Vertigosta. Muistan Linnut -elokuvasta hyvin vähän. Se ei liene ihme, sillä elämyksestä on aikaa noin 35 vuotta. Tuttua oli lintujen aggressiivinen käytös ja kauhun tunnelma, kun pikkukaupungin seesteiseen elämään ilmaantui yllättävää kauhua. Linnuilta ei kukaan ollut suojassa, koska ne pystyivät nokkimaan tiensä seinien ja katon läpi. Nuorena psykiatrin alkuna näin silloin painajaisunen. Muistan kuinka linnut nokkivat reikiä psykiatrian poliklinikan seiniin. Se oli silloinen työpaikkani. Minulla oli teoreettista tietämystä siitä, miten omat kielletyt yllykkeet saatetaan projisioida ympäristöön. Niinpä lintujen tuhoamisvimma oli merkkinä omasta vihastani. Elokuva ja sen katsomisen jälkeen nähty uni saivat kiinnostumaan entistä enemmän mielen syvemmistä puolista ja tiedostamattomasta. Hitchcock on siten ainakin osittain ohjannut valintojani ja saanut hakemaan lisää tietoa psykoanalyysistä ja kouluttautumaan psykoterapeutiksi. Otollinen maaperä löytyikin, sillä olinhan saanut olla Tor-Björn Hägglundin opissa.

Tässäkin taideteoksessa on monta tasoa. Hitchcock puhui elokuvan trailerissa omaperäiseen tyyliinsä lintujen oikeutetusta vihamielisyydestä ihmisiä kohtaan. Metsästämme niitä ravinnoksi, käytämme niiden sulkia hattujen ja kynien koristuksena. Ne munivat päivittäin meille aamiaistarpeita ja käymme jatkuvaa kiistelyä siitä, miten usein munia kannattaa syödä, ovatko ne terveellisiä vai ovatko ne lisäämässä verisuonisairauksien riskiä. Osa linnuista elää lyhyen elämän broilerina ja me syömme terveelliseksi mainostettua siipikarjan lihaa.

Mitä vikaa on häkkilinnun elämässä, ihmettelee ohjaaja. Elokuvan rakkauslintu sai asua häkissään jopa kaverinsa kanssa kahdestaan. Ne saivat turvalliset olot ja virikkeellisen ympäristön, missä ihmiset ihastelivat niitä päivä toisensa jälkeen. Ravinnosta niillä ei ollut puutetta. Mitä valittamisen aihetta niillä olisi.

Siispä ensimmäinen ja helpoimmin tavoitettava taso liittyy ihmisen luontosuhteeseen. Onko meillä oikeutta kohdella siivekkäitä huonosti. Ja olisiko niillä aihetta ryhtyä suunnitelmallisiin sotatoimiin meitä vastaan. Elokuvassa oli sotatilanteen tuntu. Armeijan apuun hälyttämistä suunniteltiin. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet taistella hyökkääviä lintumassoja vastaan ovat minimaaliset. Vaikka olisi hyväkin ampuma-ase, ei ehtisi tappaa hyökkääjistä kuin pienen osan.

Meillä on ilmeinen tarve löytää selityksiä kaikenlaisille ilmiölle. Kauhun tunne lievittyy, jos tiedämme ja ymmärrämme. Nyt kun minäkin luulen tietäväni tämän tarinan taustalla vaikuttavia psykologisia mekanismeja, olen rauhallisempi kuin 35 vuotta sitten. Elokuva kiehtoo ja kiinnostaa, mutta eri tavalla kuin ennen. Eräässä kohtauksessa oli mies, joka puhui kuin tietäisi mistä on kyse. Hän uskoi maailmanlopun selityksiin.  Hän siteerasi Raamattua, mutta hänen puheensa sivuutettiin. Vanhalla ja oppineella tiedenaisella oli taas omat käsityksensä. Hänen miestään lintujen suunnitelmalliselta näyttävä toiminta ei ole lainkaan totta. Se ei ole tieteellisen maailmankuvan mukaista. Kyse on muusta kuin lintujen väkivallasta ihmisiä kohtaan. Hänen puheensa sivuutettiin.

Psykologiset selitysyritykset rauhoittavat mieltäni enemmän kuin muut lähestymistavat. Ensinnäkin on kyse fiktiosta. Dokumentti oikeasta lintujen sodasta ihmisiä vastaan herättäisi suurta pelkoa ja ihmetystä. Tarina dramatisoi ihmisen perustavaa tarvetta projisioida pahuus ja tuhoavuus itsensä ulkopuolelle. Tässä tarinassa ystävämme linnut olivat saaneet kantaakseen ihmisten tiedostamattomat kateuden, mustasukkaisuuden ja vihan tunteet.

Päähenkilömme on nuori nainen (Melanie Daniels), joka oli kasvanut nuoruutensa äidittömänä, äitinsä hylkäämänä. Äiti lähti eikä tullut takaisin. Sankarittaremme tapasi sattumalta eläinkaupassa miehen (Mitch Brenner), joka oli ostamassa sisarelleen (Cathy Brenner) rakkauslintuja 11-vuotispäivälahjaksi. Melanie teki salapoliisin työn ja selvitti isänsä avustuksella miehen olinpaikan ja lähti itse viemään lintuja tytölle. Pienessä kaupungissa alkoi melko pian tapahtua kummia. Linnut tekivät aggressiivisia hyökkäyksiä tilanteissa, joissa olisi oletettavissa ristiriitaisten tunteiden pintaan nousemista. Kyläkoulun opettajatar (Annie Hayworth) oli tullut paikkakunnalle rakkauden houkuttelemana. Kuultuaan päähenkilömme tulleen saman miehen perässä hän saattoi tuntea mustasukkaisuuden piston. Mies asui kolmisin äitinsä (Lydia Brenner) ja sisarensa kanssa. Lydia oli jäänyt leskeksi neljä vuotta aikaisemmin ja koki sen jälkeen olleensa turvaton. Hänen oli vaikea päästää poikaa luotaan, ja antaa tätä kenellekään puolisoksi. Hän näki vian nuorissa naisissa, joista yhdestäkään hän ei ollut pitänyt.

Cathyn tapaaminen saattoi tuoda lähelle tietoisuutta Melanien oman hylätyksi tulemisen kokemuksen. Tyttöhän sai elää äitinsä kanssa. Kateus tyttöä kohtaan, ja viha omaa äitiä kohtaan näyttäytyivät lintujen hyökkäyksinä.  Lydian näkökulmasta nainen oli tunkeilija, josta hän ei pitänyt, koska tämä oli viemässä hänen poikansa, siis ainoan turvan. Nuori nainen vie ja vanhempi nainen jää yksin ja joutuu uudelleen tilanteeseen, missä hänet jätetään. Leskeksi jäämisen suru tulisi uudelleen koettavaksi. Nämä mustasukkaisuuden, kateuden ja hylätyksi tulemisen tunteet dramatisoituivat lintujen aggressiivisena käytöksenä.

Koulussa oppilaat lauloivat. Kyseessä oli amerikkalainen versio traditionaalisesta skotlantilaisesta kansanlaulusta ” Wee Cooper O’Fife”. Se oli ainut musiikki koko elokuvassa. Muutoin hiljaisuus palveli tunnelman luomisessa. Nuoruusikää lähestyvät lapset lauloivat viattoman kuuloista, mutta samalla salaperäisen pahaenteiseksi muuttuvaa laulua. Kauhun tunne saattoi liittyä siihen, kun laulu jatkui loputtomasti. Kuvasiko tämä sitä, että todellakin oltiin siirtymässä lapsuuden tietynlaisesta viattomuudesta murrosiän kuohuntaan. Siihen liittyneenä myös Cathy tuntisi vahvaa sisältäpäin tulevaa tarvetta päästä erilleen äidistä, joka puolestaan ei soisi niin tapahtuvan. Laulua kuunnellessa Melaniekin olisi saattanut muistaa saman vaiheen omasta elämästään. Silloin hänen äitinsä lähti ja jätti hänet. Näemme, miten elokuvassa linnut kerääntyvät Melanien lähistölle koko ajan suurenevaksi ja uhkaavan oloiseksi laumaksi. Tämä dramatisoi Melanien mielen tapahtumia ja samalla Cathyn sisäistä elämää. Missä tiedostamattomat vihan tunteet nousevat, siellä vahvistuu tarve projisioida. Varikset saavat kantaakseen kielletyt tunteet.

Mieleen vahvasti jääneessä loppukohtauksessa Mitch, hänen äitinsä Lydia, Melanie ja Cathy ovat samassa talossa ja koettavat selvitä toistensa kanssa. Heidän välisensä jännitteet dramatisoidaan jälleen ulkopuolisena uhkana. Vaikka miten suojautuisi, linnut näyttävät voittavan ja tunkeutuvan taloon. Kuvaisiko tämä sitä, miten lopulta projektion käy. Se ei riitä aina suojaksi. Kieltäminen ja projektio epäonnistuessaan johtaa mielen rikkoutumiseen, siis psykoosiin. Toisena vaihtoehtona on kiellettyjen tunteiden tuleminen tietoisiksi, jolloin niitä voidaan käsitellä. Projektio käy tarpeettomaksi. Mitch tekee sankarillisia tekoja ja äidin turvallisuuden tunne vahvistuu. Samalla huomaamme, miten hän alkaa pitää Melaniesta. Perhe suuntaa yhdessä jonnekin rakkauslinnut mukanaan. Lintujen sotajoukko antaa heidän mennä. Mitä sitten tapahtuu, jää katselijan mielikuvituksen varaan.

Itse pidän loppua onnellisena. Melanie sai äidin. Mitch sai rakastetun itselleen. Lydia ei tullut hylätyksi, vaikka poika otti nuoren naisen rinnalleen. Cathy huomasi äitinsä vahvistuneen ja tunsi saavansa luvan kasvaa ja kehittyä omaksi itsekseen ja irtaantua äidistä pikkuhiljaa. Mutta mitä rakkauslinnut symboloivat? Niitä Cathy toivoi lahjaksi. Vihan tavoin vahva rakkaus voidaan myös projisioida itsen ulkopuolelle ja vähitellen kehityksen myötä otetaan osaksi omaa sisäistä tiedostettua maailmaa.