Vakava leikki ja mykkäelokuvakonsertti

Katsomillemme elokuville yhteistä oli, että ne kaikki kertoivat omalla tavallaan rakkaudesta. Ne ovat tarinoita rakastamisen vaikeudesta. Ilman ristiriitaa ja hankaluuksia ei rakkaudessakaan sen kaikesta kauneudesta huolimatta olisi paljonkaan kertomista. Pelkkä onnellinen loppu ilman mutkikkaita käänteitä olisi pelkkä tuokiokuva eikä siitä saisi kokoillan elokuvaa eikä siinä olisi paljonkaan pohtimista tai keskustelun aihetta. ”He saivat toisensa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka.”  Kaunis ja samalla opettavainen satu päättyy näihin sanoihin.

Ruotsalainen Pernilla August ohjasi mestarillisen teoksen Vakava leikki. Muistan hyvin, miten tarina vangitsi mielenkiinnon. Vaikka elokuvateatterina toiminut iso teltta oli tukalan kuuma, ei se häirinnyt liikaa tunnekokemusta. Vajaan viikon jälkeen en muista juuri mitään elokuvan juonesta. Tämä unohtaminen onkin kiinnostavaa. Mitä mielessä silloin tapahtuu ja mihin katoavat tietoiset muistijäljet. Olen melkoisen varma siitä, että tarinan keskiössä oli juuri rakkaus ja intohimo. Oli kyse kolmen hengen suhteesta. Voisin katsoa elokuvan uudestaan ja niin tulen tekemäänkin. Minusta on silti hyvä kertoa niistä ajatuksista, joita mieleen juolahtaa elokuvaa ajatellessani. Siispä mahdollisen lukijan on paikallaan olla anteeksiantavainen. En nimittäin kerro juuri mitään itse elokuvasta, vaan siitä, mitä se on minussa herättänyt. Loppujen lopuksi teemme näin aina, kun kerromme taideteoksesta toiselle?

Intohimoinen rakastuminen on kiehtovaa ja samalla kiellettyä. Me olemme kaikki olleet lapsia joskus. Olemme jo pieninä olleet kykeneviä rakastumaan ja kyllin hyvässä perheessä nämä tunteet ovat saaneet elääkin. Äiti ja isä ovat ottaneet pienen prinsessan tai prinssin rakkauden lämmöllä vastaan tietäen, että kehitys tuo järjen matkassaan ja lapsi ymmärtää, ettei hänestä ole vanhemmalleen puolisoksi eikä hänen tarvitse tappaa tai muuten syrjäyttää toista vanhempaansa. Omituista kyllä, nämä tunteet unohtuvat kokonaan eikä niitä voi tavoittaa sellaisenaan edes parhaimmassa psykoanalyysissä. Sen sijaan hyvässä tapauksessa tulee myöhemmin elämässä tilanne, jossa voi tavoittaa nämä samat intohimot. Tällä kertaa niillä on todeksi elämisen mahdollisuus sen takia, koska tyttö on varttunut naiseksi ja poika mieheksi. Voisiko tämän seurauksena tulla onnellinen loppu? He löysivät toisensa ja elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Niinkin voi käydä ja parasta olisi, jos niin kävisi, enkä ryhdy tässä maalailemaan edessä olevia elämänvaikeuksia ja ristiriitoja. Muistot rakastumisesta kantavat vaikeinakin aikoina eikä tarvita kovinkaan suurta tahtoa rakastaa, vaikka molemmat vanhenevatkin.

Muistelen, että Vakava leikki -teoksessa ei päähenkilöillä ollut mitään mahdollisuuksia elää todeksi rakkauttaan. He joutuivat jatkamaan kumpikin omaa erillistä elämäänsä. Tuliko heistä onnettomia? Loppukohtaus antoi ymmärtää jotakin ihan muuta. Mies oli lähdössä pitkälle matkalle. Hänen elämäänsä tuli olemaan työ jossakin toisessa maassa ja ehkäpä hän siellä perustaisi myös perheen. Nainen on tyttärensä seurassa. Heidän katseensa kohtasivat kiireisellä asemalla. Pystymme aistimaan ja aavistamaan, mitä he sisimmässään kokevat juuri sillä hetkellä. Yhteisiä muistoja ei heiltä kukaan vie eikä niitä tarvitse kertoa kenellekään. Nainen esitteli rakastettunsa vanhana ystävänään. Tytär vaati äitiä jo lähtemään. Heillä oli kiire jonnekin muualle. Tämä kohtaaminen kertoo katsojalle siitä, että intohimoisen rakkauden kokeneet voivat säilyttää suhteen muiston sisimmässään. Se tekee kykeneväksi elämään tyytyväisenä sitä elämää, mikä omaksi osaksi tulee. Muistelen tässä elokuvaa ja romaania Hiljaiset sillat. Tarinan ytimessä on sama inhimillinen toive saada kokea vastavuoroinen rakkaus edes kerran elämässä. Huomasimme, kuinka tämä sisimpään kätketty rakkaus oli onnellisen elämän salaisuutena ja sai hymyn huulille vielä vanhoilla päivillä.

Ohjaaja: Pernilla August

Perustuu Hjalmar Söderbergin 1912 kirjoittamaan romaaniin.

Mustasukkaisuus sisäisenä vankilana

A Cottage on Dartmoor (”Mökki Dartmoorin nummella”, 1929) kertoi myös rakkaudesta ja kolmen hengen suhteen vaikeudesta. Intohimo ja yhden jääminen kolmanneksi pyöräksi johti tällä kertaa väkivallantekoon. Rikosta seuraa rangaistus joko sisäisenä syyttäjänä tai tuomiona. Elokuva alkaa kohtauksella, missä vanki karkaa sellistään ja suuntaa määrätietoisesti jonnekin. Aluksi emme tiedä, minne hän on menossa ja miksi seuraavaksi näytetään naista, joka on talossaan pelon vallassa. Tarinassa seuraa pitkä takauma, joka selittää, mistä on kyse. Nainen tekee valinnan kahden miehen välillä. Hän olisi voinut valita toisinkin, jos vankimme olisi ollut kosinnoissaan vähemmän kömpelö. Hän ei kestänytkään toiseksi jäämistä ja vihastuessaan viilsi kilpailun voittajalta kaulavaltimon auki. Hän tuli heti katumapäälle, mutta sai totta kai murhayrityksestä vankeustuomion.

Elokuvassa palattiin nykyhetkeen. Vankikarkuri uhkaa naisen henkeä, kunnes kuulee yläkerran huoneesta vauvan itkua. Hän luopuu samalla hetkellä tappamisen aikomuksista. Ehkä hänelle valkenee se tosiseikka, että tappamakseen luulemansa mies ei kuollutkaan. Vauva oli siitä todisteena. Miksi hän sitä ennen tahtoi murhata? Ehkä hän oli toivoton itsesyytöstensä takia. Hän arveli, ettei hänen rakastamansa nainen tule ottamaan murhamiestä puolisokseen. Hän tappaisi naisen ja sen jälkeen itsensä, koska ei voisi elää ilman rakastettuaan. Hän myös kuvitteli ehkä, ettei nainenkaan voisi elää ilman rakastettuaan. Toisen hän oli jo tappanut ja itsemurhan jälkeen nainen jäisi ihan yksin maailmaan. Kaikkien on siis kuoltava.

Tappamisen aikeesta luopuminen johti monen mielestä yllättävään tulokseen. Nainen antoi anteeksi miehelle ja piilotteli tätä vartijoilta. Myös aviomies antoi anteeksi ja järjesti vangille pakomahdollisuuden, jota hän ei kuitenkaan käyttänyt. Hän toimi niin, että tuli vartijoiden ampumaksi ja kuoli rakastettunsa ja tämän aviomiehen käsivarsille anteeksiannon saaneena ja tietoisena siitä, ettei voisi elää ilman tätä naista.

Vaikka olen varonut selittämästä taideteosta, on silti houkuttelevaa pohtia asiaa unohtuneiden lapsuuden mielikuvien näkökulmasta. Lapset leikkivät nukeilla: ”Nämä olisivat poika, äiti ja isä. Äiti ja isä pussaisivat. Tämä haluaisi pussata äitiä. Isä ei antaisi. Äiti ja isä menisivät sänkyyn. Poika tappaisi isän veitsellä, että pääsisi äidin kanssa nukkumaan. Äiti suuttuisi ja soittaisi poliisit. Nämä veisivät Pojan vankilaan, jossa viruisi. Olisi pahana äidille. Tämä katkoisi kalterit ja karkaisi. Menisi tappamaan äidin. Henki pois tältä! Pieni veli parkuisi. Poika leppyisi. Äiti ei olisi enää vihainen. Eikä isä, koska ei kuollutkaan. Nämä auttaisivat pojan karkuun poliisilta. Tämä ei haluaisi mennä pois. Tämä tapettaisiin ampumalla niin, että kuolisi kunnolla. Äiti ja isä itkisivät. Poika on rakas. Äiti ja isä ovat rakkaita.”

Voisihan mielikuvitusleikki mennä toisellakin lailla. Jostain syystä elokuvan käsikirjoittaja valitsi juuri tämän lopun. Ehkä aikakauden moraali saneli sen, että rikollisen on kärsittävä ankara rangaistus. Voisihan käydä niinkin, että ”poika” lähtisi omille teilleen ja löytäisi onnensa maailmalta. Äidin voisi jättää isälle ja rakastua toiseen.

Mykkäelokuva on kiehtova taiteen muoto. Sanallista vuoropuhelua käydään minimaalisen vähän. Kaikki tunteet ilmaistaan vahvasti ilmeiden ja eleiden avulla. Nonverbaalistahan meidän itseilmaisumme on suurelta osin silloinkin, kun sanat ovat käytössämme. Sanojen puuttuessa valpastumme huomaamaan paremmin tämän toisenlaisen kielen. Sodankylän festivaaleilla saimme maistaa alkuperäistä elokuvakokemusta. Ennen äänielokuvaa olisi teatterissa ollut hyvin hiljaista ilman musiikkia. Pianisti osasi tälläkin kertaa loihtia tunnelman loistavasti. Olemme niin tottuneita ääneen elokuvissa, että taitava muusikko jää taustalle. Jos häntä ei olisi, jotain olennaisen tärkeää puuttuisi.

Ohjaaja: Anthony Asquith

Musiikki: Stephen Horne