Psykoanalyysin kolme tasoa

Café Freud-tilaisuudessa oli tarjolla muun ohella kaksi kirjaa, jotka sai ilmaiseksi tällä kertaa. Esseekokoelmassa Susirajalla (toim. Pekka Impiö 2001) professori Tor-Björn Hägglundin ystävät ja oppilaat esittelevät hänen mittavan elämäntyönsä eri aiheita. Kirjan ”toivotaan palvelevan sellaista lukijaa, joka ei aiemmin ole perehtynyt hänen kirjoituksiinsa, ja joka haluaa saada kokonaiskuvan hänen ajattelustaan tiiviissä muodossa. Toivomme kirjasta olevan hyötyä myös lukijalle, joka ajattelee tuntevansa Hägglundinsa hyvinkin tarkkaan.” (Pekka Impiö)

Romaani Peilissä vaskiset kasvot (Tor-Björn Hägglund 1998) kertoo ”kirjailija Jyri-Topias Raikamosta, joka on eksynyt luovuudestaan ja hakeutunut psykoanalyysiin. Alvar Munter on psykoanalyytikko, joka pohtii psykoanalyysin mahdollisuutta kulkea harjanteella ihmisen luovuuden ja hallitsemispyrkimysten välillä. He tapaavat analyytikon huoneessa, psykoanalyysissa; hakevat varauloskäytäviä elämän ahdinkotilanteista ja tutustuvat toistensa tapaan ajatella ja kokea elämä.” (Tor-Björn Hägglund)

Psykoterapiasäätiö Monasteri järjesti kaksikymmentä vuotta sitten 5.-6.3 1999 koulutuspäivät otsikolla Psykoanalyysin kolme tasoa tämän romaanin pohjalta. Luennoitsijoina ja tapausten konsultoijina toimivat Vilja ja Tor-Björn Hägglund. Osallistujia pyydettiin tutustumaan romaaniin etukäteen. Kirjaan liittyen käytettiin kaksi valmisteltua puheenvuoroa. Monasterin kirjastonhoitajan roolissa pääsin myös esittämään omia ajatuksiani teoksesta. Esiintyminen tuntui etukäteen melkein liian jännittävältä, etenkin kun kirjailija itse oli kuulijoiden joukossa. Seuraavassa on puheenvuoroni hieman lyhennetyssä muodossa. Luontainen häveliäisyyteni estää siteeraamasta kirjoitustani sanasta sanaan. Se johtuu siitäkin, kun en voi mitenkään muistaa, miten oli tullut juuri niihin ajatuskulkuihin, jotka silloin esittelin koulutuspäivien yleisölle. Tunsin itseni vielä aloittelijaksi psykoterapeutin uralla. Niin oli siitä huolimatta, vaikka olin tehnyt työtä päätoimisesti omalla vastaanotollani jo useiden vuosien ajan.

”Tutustuin ensimmäisen kerran romaaniin Peilissä vaskiset kasvot, kun se noin vuosi sitten ilmestyi Tor-Björn Hägglundin psykoanalyyttisen trilogian osana. Luin sen silloin kai velvollisuudesta ja innostumatta. Mutta vika ei tainnut olla kirjassa, vaan lukijassa. Kirjan takakannessa sanotaan: ”Luova henkilö tutkii kastematojen elämää, kirjoittaa siitä kirjan. Valtaan mieltynyt lukee kirjan…ja pyrkii kastematoyhdistyksen puheenjohtajaksi.” Mihinkähän puheenjohtajuuteen kirjaa lukiessani silloin haaveilin pääseväni?

Kirja oli muuttunut vuoden aikana ihmeen paljon. Millaiseksihan se vuosien mittaan vielä tuleekaan? Onko siinä kyse oman luovuuteni vaihteluista kuitenkin. Tarvitaan sekä kirjoittajan että lukijan luovuutta, jotta tarina alkaa elää. Ensi lukemisesta jäi mieleeni kolme asiaa: Ensinnäkin ammatillinen arvioinnin vaikeus – oli sitten kyse potilaan tai koulutukseen pyrkijän arvioinnista. Toiseksi sopimuksen ja yhteistyön luontevuus. Ja kolmanneksi se, että hyvänkin työn jälkeen on olemassa epäonnistumisen mahdollisuus.

Toisella lukukerralla vastaanottavuuttani paransi ainakin tieto siitä, että tulisin sanomaan kirjasta jotakin koulutuspäivillä. En ole kirjallisuuskriitikko enkä psykoanalyytikko, joten en voi ryhtyä arvioimaan sen enempää kirjailijan työtä kuin kirjan toisen päähenkilön toimintaakaan. Yritin valita toisen näkökulman, eli eläytyä tavallisen lukijan asemaan. Mikä saa kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että sen kirjakaupassa valitsee tarkasteltavakseen ja luettavakseen? Kansikuva vetää huomion puoleensa ja kirjan nimi. Mitä tarkoittaa ”Peilissä vaskiset kasvot”?

Vaski saattaa kulttuurissamme viedä ajatukset Paavalin Korinttilaiskirjeeseen: ”Vaikka puhuisin ihmisten ja enkelien kielellä, mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali”. Paavalin ajatukset rakkaudesta ovat monille tuttuja, joskin usein unohtuneita. Jossain tietoisuuden tasolla lukija kysyy, tarkoittaako vaskiset kasvot sitä, että kirja puhuu rakkaudesta tai rakastamisen vaikeudesta.

Takakannessa kerrotaan psykoanalyysistä, josta lukijalla on omat ennakkokäsityksensä, mutta myönnettäköön, ettei hän siitä paljon tiedä. Etuliepeessä on hymyilevän vanhan miehen kuva ja lyhyt kuvaus kirjailijasta, ja takaliepeestä ilmenee, että hän on kirjoittanut paljon.

Satunnainen lukija lukee ensimmäisen sivun alun: ”Heräsin yöllä vuoteessani. Oli tukahduttavan kuumaa. Olin hiestä märkä ja heitin peiton päältäni…”. Tämä jo riittää todisteeksi siitä, että ei ole kyse kuivasta teoriatekstistä. Kirjaa selatessa tekstin sujuvuus ja kiinnostavuus kiinnittävät huomiota.

”Hyvä romaani tuo mieleen omat elämänkokemukset ja tutut ihmiset.” Näin kirjassa sanotaan.

Tavalliselle lukijalle Jyri-Topias on päähenkilö, jonka elämää voi eläytyen seurata. Mutta Alvarin kautta psykoanalyysi avautuu uudella tavalla. Lukijalla on kenties ollut mielikuva Freudista, että hän tunki seksuaalisuuden sinnekin, mihin se ei kuulunut ja sitten tuputti teoriaansa selitykseksi potilailleen. Ja mitä jää ihmisestä jäljelle, kun kaikki on analysoitu pois? ”Ihminen on kuin sipuli: jos kaikki kerrokset kuoritaan pois, jäävät jäljelle vain kyyneleet”, sanoo vanha juutalainen viisaus.

”Sietämättömän hyvä kirja…kasvattaa kateuden yli sietorajan ja omanarvontunne valuu saappaaseen”. Tavallista lukijaa kateus ei häiritse, ellei hän ole itse pyrkimässä kirjailijaksi. Toisen hyvästä tekstistä voi iloita, sillä on erinomainen asia, jos joku pystyy kirjoittamaan kokonaisen kirjan.

Mutta en voi lukijana sivuuttaa ammattiani psykoterapeuttina. Kateus nostaa siinä päätään. Kun kirja kuvaa Alvarin mielenliikkeitä hänen kuunnellessaan Jyri-Topiasta, voin vielä tuntea jonkinlaista tasavertaisuutta. Ymmärrän oikein hyvin, kun hän pohtii sanoiksi pukemisen vaikeutta. Mutta kun hän sitten puhuu potilaalleen, tajuan liiankin hyvin ammattini mahdottomuuden. Miten ihmeessä voin auttaa ketään ilman kokeneen analyytikon tietoja ja kirjailijan verbaalisia taitoja. Potilaan kanssa voin olla ainakin neljällä eri tavalla: voin puhua hänelle oppimiani teorioita. Minun pitää vain odottaa, että hän pitää puheessaan taukoa, jotta voin sanoa hänelle, miten asiat todella ovat. Tai voin kohteliaasti vaieta ja olla kuuntelevinani häntä puhumatta mitään. Tai voin kuunnella häntä eläytyvästi, mutta vaieta, kun en löydä sanoja. Ja viimeiseksi, voin puhua hänelle ymmärrettyäni ensin hänen puheensa. Päteeköhän sama lukemiseen? Luenko velvollisuudesta vai aidosta kiinnostuksesta. Suurin kiinnostus johtaa tarpeeseen antaa palautetta kirjailijalle.

Tapausselostuksena kirja olisi erinomainen. Analyytikon ajatukset on esitetty harvinaisen selkeästi useisiin tapauskertomuksiin verrattuna. Puhuvatkohan analyytikot ja terapeutit enemmän kuin yleisesti luulemme? Ehkä puhumisen opettelua tulisi kehittääkin teorian opiskelun ja kuuntelemisen taidon ohella. Toisaalta Alvarkin pohtii, olisiko hänen tullut kuunnella enemmän kuin puhua.

Alvarin mietteet elämästä ja psykoanalyysistä antavat paljon aihetta pohdiskeluihin ja keskusteluihin. Mikä on esimerkiksi tahdon merkitys elämänkululle analyysin aikana ja sen jälkeen. ”Analyysi on lisännyt Jyri-Topiaksen valinnan mahdollisuuksia, jos hän niin tahtoo. Lisännyt Alvarin mahdollisuuksia ymmärtää paremmin ihmisyyden suurta mysteeriä, jos hän niin tahtoo.” Miten tämä tärkeä asia alkaisi elää terapeutissa ja potilaassa niin, että romaanin kuvaama tragedia voitaisiin todellisessa elämässä välttää?

Kirjan loppu vahvistaa Jyri-Topiaksen fiktioksi. Jos tämä olisi tapausselostus, tarina päättyisi analyysin loppumiseen, jonka jälkeen emme saisi mitään tietoja analysoitavasta. Viimeiset sivut paljastavat, että kirjan päähenkilö olikin Jyri-Topias. Lieneekö Alvariakaan olemassa oikeasti? Hänkin tuntuu kovin todelta ja tuo mieleen tuttuja henkilöitä. Mielestäni kirjan elävin ihmissuhde on Alvarin ja Jyri-Topiaksen yhteistyö ja ystävyys.

Kirjallisuus on täynnä miehen ja naisen välisisä rakkaussuhteita ja kolmiodraamoja. Viime syksynä tunnustusta sai homoeroottinen rakkaustarina. En ole lukenut Finlandialla palkittua teosta, joten en sitä pysty arvioimaan. Mutta miksipä ei kahden miehen välisen ei-eroottisen suhteen kuvaus voisi kiinnostaa vähintään yhtä paljon?

Oliko tämä kirja hyvä? Muutamia vuosia sitten Kotaseminaarin yhteydessä iltaohjelmana oli ooppera Äkäslompolossa. En lähtenyt mukaan, ja aamulla kysyin kollegalta, oliko ooppera hyvä. Hän vastasi, ettei hän tiedä, oliko se hyvä, mutta jos kysyisin toisella tavalla, hän voisi vastata pitäneensä kuulemastaan ja näkemästään. En minäkään osaa sanoa, oliko tämä kirja hyvä vai ei. Mutta pidinkö siitä? Ensin olin pitävinäni, sitten en pitänyt ja nyt pidän. Mutta tulevaisuudesta en tiedä.”

Hyvistä aikeistani huolimatta en ole lukenut kirjaa kolmanteen kertaan, vaikka se on houkuttelevasti esillä työhuoneeni hyllyssä. Nyt selasin sitä ja tunnen kiinnostuksen ohella syyllisyyttä saamattomuuteni vuoksi. Tämä kirja kuuluu niihin, jotka eivät ole saaneet laajaa julkisuutta, mutta joilla on paljon viisasta kerrottavaa sekä psykoterapian ammattilaisille että kaikille, joita kiinnostaa ihmisyyden syvin olemus. Hägglund oli teoksen kirjoittaessaan jo 70- vuotias. Missä iässä kirjailija lienee parhaimmillaan? Moni päätoimiseksi ryhtynyt lahjakkuus aloittaa työnsä jo melko nuorena. Hyvä niin, sillä kirjoittajaksi oppii vain kirjoittamalla. Luulen myös, että ajatuksia herättävän kaunokirjallisuuden vaatima viisaus parhaiten kehittyy sen myötä, kun kirjoittaa, ja antaa luovat tuotoksensa muiden arvioitavaksi uudelleen ja uudelleen. On kestettävä kritiikki ja kehut. Ikävintä kritiikkiä on tilanne, kun kukaan ei ilmaise millään tavalla tutustuneensa tekstiin.

Tätä kirjoittaessani on ollut esillä Miki Liukkosen uusin kirja Hiljaisuuden mestari.  Aikomukseni on tutustua teokseen, vaikka arvelenkin sen vaativan paljon psyykkistä työtä ja niin ollen laiskuuden ja kateudenkin tilapäistä voittamista. Haastatteluissa Liukkonen kertoo ihmisen yksinäisyydestä ja mahdottomuudesta ymmärtää toista. Tämä havainto tuntui hänestä hyvin masentavalta. Silti hän on tehnyt juuri sitä, mikä mielestäni on ainoa keino päästä umpikujasta. Vaikka tietää tehtävän mahdottomuuden ja kielellisen ilmaisun rajallisuuden, on antoisaa aina uudelleen yrittää tulla ymmärretyksi ja ymmärtää toista. Sitä samaa tekee meistä jokainen silloin, kun koetamme parhaamme mukaan kertoa omia ajatuksiamme joko kirjoittamalla tai puhumalla.

Kirjoittamisen heikkous piilee siinä, ettei voi havaita toisen ei-kielellisiä reaktioita. Me ilmaisemme ymmärtämisemme suurelta osin sanattomasti. Kirjoittaja jää ilman välitöntä palautetta ja joutuu arvailemaan mielessään muiden reaktioita. On usein epämääräisten mielikuvien varassa, keitä ne muut ovat, joiden toivoisi tekstiä lukevan ja ymmärtävän. Kirjoitammeko jollekulle, jota voisi kutsua muusaksi? Mielessä on hän, joka edustaa kaikkia. Ja vaikka kirjailija toivoo laajaa lukijakuntaa, riittääkö kuitenkin se, että löytyy edes yksi, joka ymmärtää hänen sanomansa. Jos kukaan ei lue eikä tavoita tekstin sanomaa, se johtaa syvään ja masentavaan yksinäisyyden kokemukseen.

Kumpaan ilmaisun tapaan sisältyy suurempi haavoittuvuus ja yksinäisyyden kokemuksen vaara? Onko se kahdenkeskisessä tapaamisessa, kun ei löydy kertomisen tapaa, joka tavoittaisi kuulijan. Turhauttaa, kun ei ole sanoja ilmaisemaan sitä, mitä oikeasti ajattelee. Masentaa, kun ei löydä sanoja ja samalla suututtaa toisen vajavainen kyky ymmärtää. Kirjoittajan riski tulla haavoitetuksi on pienempi? Moni kirjoittaa vain pöytälaatikkoon sen varmistamiseksi, ettei synny väärinymmärrystä tai hävettävää tilannetta, ettei kukaan vaikuta ymmärtävän mitään. Kirjailija -ja blogin laatija -ylittää tämän kynnyksen ja julkaisee jotain, vaikka ei voi etukäteen tietää toisten reaktioista.